Keitä olemme?

Koiraharrastushistoriani noudattelee ”sitä tavallista tarinaa” eläinrakkaasta tytöstä, joka vihdoin sai ikioman koiran. Minun osaltani rotuvalinta taisi sinetöityä jo alakouluikäisenä käyttäessäni erään tuttavapariskunnan x-rotuista Mantaa "koirakoulussa", kuten tottelevaisuuskoulutuksia siihen aikaan kutsuttiin. Koulutuskentällä minuun teki ylväällä olemuksellaan lähtemättömän vaikutuksen tervu-uros Otto, ja silloin päätin, että sellaisen koiran vielä hankkisin. Saatuani vanhempani vihdoin ylipuhuttua koiran hankintaan emme kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen rodusta; vanhempani näet pitivät tiukasti kiinni omasta kannastaan, että koiran tulisi olla pieni. Niinpä meille keskustelujen jälkeen muutti shetlanninlammaskoiran pentu, joka sai kutsumanimen Peppi.


Peppi otti paikkansa rakkaana perheenjäsenenämme, mutta harrastuskaveriksi siitä ei oikein ollut - se kun pelkäsi etenkin nuorena vieraita ihmisiä, koiria ja paikkoja niin, että lamaantui toimintakyvyttömäksi. Elämä onneksi opetti vuosien varrella Pepillekin, että ihan kaikkea ei tarvitse pelätä, ja niinpä se sai elää pitkän ja onnellisen elämän. Peppi kuoli peri viikkoa ennen 15-vuotissyntymäpäiväänsä munuaiskasvaimen uuvuttamana. Toisinaan elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä; kaksi päivää Pepin poismenon jälkeen syntyivät ensimmäiset Talvihallan groenendaelpennut.

Muuttaessani pois kotoa Etelä-Karjalasta Tampereelle opiskelemaan mieleni olisi toki tehnyt ottaa kaveriksi belgikoira, mutta päädyin kuitenkin siirtämään oman koiran hankintaa hamaan tulevaisuuteen ajatellen, että haluaisin aikanaan tarjota toiminnanhaluiselle koiralle mahdollisimman hyvät olosuhteet - oman pihan ja riittävästi aikaa. Toisaalta halusin myös keskittyä opiskeluun ja elämään ilman sidoksia. Kun opintojen päättäminen ja valmistuminen sitten lähestyivät, aloin herätellä liekkiin mielen pohjalla kytenyttä unelmaani belgianpaimenkoirasta. Liekö hoitokoirani Mantan ja perheeni Peppi-sheltin mustalla värityksellä ollut jonkinlainen psykologinen vaikutus siihen, että mielikuvieni unelmakoira oli vuosien kuluessa kuitenkin muuttunut tervusta groenendaeliksi?

Aloin etsiä sopivaa kasvattajaa ja pentuetta noin vuotta ennen kuin halusin pennun ottaa. Kävin koulutuskentillä tutustumassa belgeihin ja heidän omistajiinsa ja sainkin sitä kautta jo hyviä ystäviä ja treenikavereita. Tietoa hakiessani ja kentillä käydessäni muotoutui minulle selkeä kuva siitä, millaisen halusin omani koirani olevan: sen tulisi olla ennen kaikkea terve ja sillä pitäisi olla reipas luonne ja hyvän harrastuskoiran ominaisuudet. Näillä perusteilla Valkohampaan kennelin yhdistelmä Wintergame Enrico - Valkohampaan Enigma herätti mielenkiintoni. Kävin tutustumassa kasvattajaan, pentueen emään sekä mahdollisimman moniin yhdistelmän sukulaiskoiriin - ja olin haljeta riemusta, kun sain tietää, että kasvattaja halusi myydä minulle pennun tästä yhdistelmästä. Valintavuorossa olisin kuitenkin vasta sen jälkeen, kun muuan saksalaiskasvattaja olisi ensin valinnut pesueesta haluamansa pennut. Pentuja syntyi 2+2, ja kun Saksaan oli varattu yksi narttu, oli marssijärjestys tietysti selvä: saksalaiskasvattaja valitsisi omansa, ja minulle jäisi nartuista toinen. Käydessäni pentuja katsomassa salaa toivoin, että saisin tytöistä sen pienemmän ja rauhallisemman oloisen, joka syliin nostettaessa asettui tyytyväisenä selälleen, siinä missä toinen tyttö sikaili siekailematta sisarustensa kustannuksella, murisi syliin otettaessa vihaisen ampiaisen lailla ja iski naskalihampaansa kiinni kaikkeen, mikä eteen sattui. Vaan aina eivät toiveet tietysti toteudu - ja toisaalta joskus elämässä asiat järjestyvät paremmin kuin niitä itse osaisikaan järjestää. Rauhallinen narttupentu lensi Saksaan ja riiviö muutti meille. Eikä mikään ollut enää niin kuin ennen.

Halla tuli taloon

Jos minulla vielä Hallan saadessani olikin mieleni pohjalla stereotyyppinen käsitys, että belginpentu saattaisi olla ujo ja uudet asiat varovaisesti kohtaava, osoitti Halla alusta lähtien, ettei sopinut tuohon mielikuvaan lainkaan. Ensimmäisen yhdessä eletyn viikon jälkeen tunsin olevani rättiväsynyt ja hermoromahduksen partaalla Hallan aiheutettua minulle tämän tästä ylimääräisiä sydämenlyöntejä syöksymällä tutkimusretkille vailla itsesuojeluvaistoa ja purtua paitsi minun myös kovin monen muun kädet ja jalat likipitäen verille. Koska Halla tarmokkaasti saalisti kaikkea, mikä liikkui, opin hyvin nopeasti pitämään aina sen kanssa ulkoillessani mukana lelua ja makupaloja, joilla sain pennun huomion kohdistettua itseeni. Vieraat ihmiset Halla ensin suukotteli läpikotaisin ja teki sen jälkeen hyökkäyksen hihaan, takinliepeeseen tai housunpunttiin. Mitä enemmän kohde vastusteli tai yritti kieltää, sitä hauskempaa puuha Hallan mielestä oli. Jostakin syystä pentu oli monien mielestä parhaimmillaan nukkuessaan.

Toki Hallan kanssa oli toisaalta helppo liikkua eri paikoissa, koska se ei pelännyt mitään. Ja kun sen energisyyden oppi suuntaamaan oikein, siitä tuli pian hyvin kontaktinhakuinen pentu, joka oppi uusia asioita nopeasti ja innokkaasti. Vaikka eri harrastusmuodoista mielessäni oli alun perin ollut lähinnä agility, innostuin Juvakan Erjan (Kennel Eloisa) myötävaikutuksella tekemään nurmikolle makkarajälkiä, jotka Halla jäljesti täydellä höyryllä. Eikä mikään muu tietenkään motivoi eteenpäin sen paremmin kuin onnistumisen ilo; kun Halla tuntui oppivan tottelevaisuusliikkeetkin melkein itsestään, huomasin pian olevani hurahtanut palveluskoiraharrastukseen. Suoritimme BH-kokeen upealla tottiksella Hallan ollessa vähän yli vuoden ikäinen, ja koulutustunnuksen JK1 saimme ykköstuloksella muutama kuukausi tämän jälkeen. Ensimmäisessä alokasluokan tottelevaisuuskokeessa kävimme Hallan täytettyä juuri vuoden, ja reilun puolen vuoden kuluttua tästä meillä oli tokosta suoritettuna koulutustunnukset TK1 ja TK2. Jo tuolloin oli ilmeistä, että minulla oli ollut onni saada käsiini hieno harrastuskoira - ja nimenomaan sellainen koira, joka sopi juuri minulle. Vaikka sitä en sentään vielä olisi uskonut, että kesän 2007 lopulla - Hallan ollessa 3,5-vuotias - seisoisimme jälkikokeen voittajina palveluskoirien SM-kilpailujen korkeimmalla korokkeella. Näin kuitenkin kävi: yhdestä unelmasta tuli totta ennen kuin olin ehtinyt siitä oikeastaan edes unelmoida.

Kasvattajaksi

Myös minun kohdallani on osoittautunut paikkansa pitäväksi ”vanhan belgikansan” sanonta: Kun belgejä on talossa ensin yksi, kohta niitä on… Uppoutuessani Hallan myötä aina vain syvemmälle koiraharrastuksen maailmaan huomasin löytäväni itseni tämän tästä miettimästä Hallalle urosvaihtoehtoja pentujen teettämiseksi. Jalostusasiat alkoivat kiinnostaa minua yhä enemmän, ja kun toisen belgin hankkiminen tuli ajankohtaiseksi, ei perusteena ollut enää pelkästään terveen ja hyväluonteisen harrastuskoiran löytäminen, vaan koiran tuli olla myös suvultaan mielenkiintoinen ja mahdollisesti sopiva tulevaisuudensuunnitelmiini kasvattajana. Niinpä hain keväällä 2006 Itävallasta urospennun Eico von der Simmeringer Haide. Sen, tuleeko Eicosta jalostuskoira, näyttää aika. Perheenjäsenenä se on yhtä kullanarvoinen kuin Hallakin.

Kasvattajan peruskurssin suoritin keväällä 2007 ja Talvihallan kennelnimi myönnettiin minulle samana vuonna. Syksyllä 2007 toin yhteistyössä Erja Juvakan ja Sari Niemisen kanssa Sveitsistä sekalinjaisen groenendael-urospennun Udo des Cretuz Neufs. Ensimmäiset Talvihallan groenendaelit - Talvihallan B-pentue - näkivät päivänvalon heinäkuussa 2008, ja pentueesta kotiin kasvamaan jäi ainoa narttu Bilehile.

Tavoitteet

Kasvatustavoitteeni määräytyvät pitkälti sen mukaan, mitä ominaisuuksia itse omissa koirissani pidän tärkeinä ja mitä omilta koiriltani haluan. Tärkein näistä asioista on terveys, jonka katson olevan kaiken perusta. Valitettavasti kuitenkaan tuskin kukaan yksilö on sairauksien osalta perimältään täysin puhdas, ja valitettavasti myös belgianpaimenkoirien - kuten muidenkin rotukoirien - perimässä ovat jotkin sairausgeenit vuosikymmenten saatossa rikastuneet niin, että täysin riskitöntä pentuetta on mahdotonta saada aikaan. Uskon kuitenkin, että kasvattajien välisellä yhteistyöllä, avoimuudella ja huolellisella jalostussuunnittelulla sairauksia voidaan vastustaa ja riskejä hallita.

Itse pyrin saamaan aikaan terveitä pentueita ottamalla selvää jalostuskoirien ja niiden lähisukulaisten taustoista mahdollisimman perusteellisesti ja kartuttamalla koko ajan tietojani genetiikasta ja sairauksien periytymisestä. Jalostukseen käytän vain koiria, jotka ovat itse terveitä. Koska monet perinnölliset sairaudet puhkeavat vasta muutaman vuoden iässä tai jopa myöhemmin, pyrin pitämään lähtökohtana sitä, että jalostukseen käyttämäni koirat ovat vähintään 4-vuotiaita. Tällä pyrin siihen, että minulla olisi käytössäni mahdollisimman paljon tietoa myös sisarusten ja muiden sukulaiskoirien terveydestä. Omat koirani kuvautan luuston osalta ja silmät tutkitutan vähintään kahdesti. Pyrin kannustamaan kasvattieni omistajia tekemään samoin. Koko groenendael-populaatiomme terveyttä ajatellen tavoitteeni on saada aikaan yhdistelmiä, jotka omalta osaltaan edesauttavat geenipoolin säilymistä monimuotoisena ja mahdollisimman vastustuskykyisenä perinnöllisille sairauksille.

Toinen kasvatustavoitteitani määräävistä seikoista on luonne. Tavoitteeni on kasvattaa groenendaeleita, jotka luonteensa puolesta vastaisivat mahdollisimman täydellisesti belgianpaimenkoiran rotumääritelmää ja jotka käyttöominaisuuksiensa ja koulutettavuutensa puolesta soveltuvat tavoitteelliseen palveluskoiralajien, agilityn ja tokon harrastamiseen. Itsekin aktiivisena eri lajien harrastajana arvostan tärkeimpinä luonneominaisuuksina taistelutahtoa, rohkeutta ja voimakasta, kestävää saalisviettiä. Nämä ovat vakaana pohjana sille, että koiralla itsellään on suuri halu ja motivaatio työskennellä ja että sen kouluttaminen on ohjaajallekin palkitsevaa. Ja jotta eläminen ja harrastaminen koiran kanssa sujuvat, täytyy sillä toki olla vietteihinsä nähden riittävän hyvä hermorakenne sekä sopivasti paimenkoiramaista miellyttämisenhalua. Kokonaisuutenahan koira on aina ominaisuuksiensa summa - omien ihanteideni belgianpaimenkoira on räiskyvän temperamenttinen, viettivoimainen ja kuitenkin tasapainoinen pakkaus, jonka työskentelyinto on ehtymätön. Tällaisia koiria tavoittelen yhdistelmilläni, joista jokaisen suunnittelen siitä lähtökohdasta, että olisin itsekin valmis ottamaan yhdistelmästä pennun. Näin uskon, että pentue voi täyttää myös monen muun belgiharrastajan odotukset.

Meillä kotona

Työkseni opetan suomea maahanmuuttajille tamperelaisella yläasteella, ja mieheni Jani on rakennusyrittäjä. Asumme vanhassa puutalossa Ylöjärven Mutalassa, ja koirat ovat meille perheenjäseniä; ne asuvat kanssamme sisällä talossa ja hoitavat myös mallikelpoisesti tehtäväänsä laajan pihapiirimme vahteina. ”Virallisten” koiraharrasteiden lisäksi meille kaikille yhteisiä, mieluisia harrastuksia ovat lenkkeily ja luonnossa liikkuminen, ja olemmekin mm. viettäneet ikimuistoisen kesäloman yhdessä koirien kanssa Sveitsin Alpeilla retkeillen.

Pennut syntyvät ja kasvavat luonamme niin ikään sisällä talossa, niin että ne jo pienestä pitäen tottuvat erilaisiin arkipäivän ääniin ja tilanteisiin. Pyrimme tarjoamaan niille ensimmäisten elinviikkojen aikana mahdollisimman paljon virikkeitä ja tilaisuuksia ympäristön tutkimiseen, jotta ne voivat muuttaa uusiin koteihinsa reippaina ja toimeliaina belgianpaimenkoiran pentuina.

Kennelnimeni Talvihallan on kunnianosoitus elämäni koiralle Hallalle, joka luonnollisesti ja itseoikeutetusti on kasvatustoimintani kantanarttu. Toivonkin, että Hallan suurenmoinen koirapersoona jää elämään tulevissa Talvihallan pentueissa ja että Talvihallan groenendaelit tuottavat omistajilleen yhtä paljon iloa ja elämän sisältöä kuin Halla itse on minulle tähän mennessä tuonut.

Anne Kilpi

Kummipoikani Tatun piirtämä - varsin osuva - sarjakuva Hallasta ja meistä: